1 Job jatkoi lausuen mietelmiään ja sanoi:
2 "Oi, jospa olisin, niinkuin olin ammoin kuluneina kuukausina, niinkuin niinä päivinä, joina Jumala minua varjeli, 3 jolloin hänen lamppunsa loisti pääni päällä ja minä hänen valossansa vaelsin pimeyden halki! 4 Jospa olisin niinkuin kukoistukseni päivinä, jolloin Jumalan ystävyys oli majani yllä, 5 jolloin Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani ja poikani minua ympäröivät, 6 jolloin askeleeni kylpivät kermassa ja kallio minun vierelläni vuoti öljyvirtoja! 7 Kun menin kaupunkiin porttiaukealle, kun asetin istuimeni torille, 8 niin nuorukaiset väistyivät nähdessään minut, vanhukset nousivat ja jäivät seisomaan, 9 päämiehet lakkasivat puhumasta ja panivat kätensä suulleen. 10 Ruhtinasten ääni vaikeni, ja heidän kielensä tarttui suulakeen. 11 Sillä kenen korva minusta kuuli, hän ylisti minua onnelliseksi, kenen silmä minut näki, hän minusta todisti; 12 minä näet pelastin kurjan, joka apua huusi, ja orvon, jolla ei auttajaa ollut. 13 Menehtyväisen siunaus tuli minun osakseni, ja lesken sydämen minä saatoin riemuitsemaan. 14 Vanhurskaudella minä vaatetin itseni, ja se verhosi minut; oikeus oli minulla viittana ja päähineenä. 15 Minä olin sokean silmä ja ontuvan jalka. 16 Minä olin köyhien isä, ja tuntemattoman asiaa minä tarkoin tutkin. 17 Minä särjin väärintekijän leukaluut ja tempasin saaliin hänen hampaistansa. 18 Silloin ajattelin: 'Pesääni minä saan kuolla, ja minä lisään päiväni paljoiksi kuin hiekka. 19 Onhan juureni vedelle avoinna, ja kaste yöpyy minun oksillani. 20 Kunniani uudistuu alati, ja jouseni nuortuu minun kädessäni.'
21 He kuuntelivat minua ja odottivat, olivat vaiti ja vartoivat neuvoani. 22 Puhuttuani eivät he enää sanaa sanoneet, vihmana vuoti puheeni heihin. 23 He odottivat minua niinkuin sadetta ja avasivat suunsa niinkuin kevätkuurolle. 24 Minä hymyilin heille, kun he olivat toivottomat, ja minun kasvojeni loistaessa eivät he synkiksi jääneet. 25 Jos suvaitsin tulla heidän luokseen, niin minä istuin ylinnä, istuin kuin kuningas sotajoukkonsa keskellä, niinkuin se, joka murheelliset lohduttaa."
1 "Mutta nyt nauravat minua elinpäiviltään nuoremmat, joiden isiä minä pidin liian halpoina pantaviksi paimenkoiraini pariin. 2 Ja mitäpä hyödyttäisi minua heidän kättensä voima, koska heidän nuoruutensa tarmon on vienyt 3 puute ja kova nälänhätä! He kaluavat kuivaa maata, jo ennestään autiota erämaata; 4 he poimivat suolaheiniä pensaiden ympäriltä, ja heidän ruokanaan ovat kinsteripensaan juuret. 5 Heidät karkoitetaan ihmisten parista; heitä vastaan nostetaan hälytys niinkuin varasta vastaan. 6 Heidän on asuttava kaameissa rotkoissa, maakoloissa ja kallioluolissa. 7 Pensaiden keskellä he ulisevat, nokkospehkojen suojaan he sulloutuvat- 8 nuo houkkioiden ja kunniattomain sikiöt, jotka on hosuttu maasta pois.
9 Heille minä olen nyt tullut pilkkalauluksi, olen heidän jutuksensa joutunut; 10 he inhoavat minua, väistyvät minusta kauas eivätkä häikäile sylkeä silmilleni. 11 Sillä Jumala on höllentänyt jouseni jänteen ja nöyryyttänyt minut, eivätkä he enää suista julkeuttaan minun edessäni. 12 Oikealta puoleltani nousee tuo sikiöparvi; he lyövät jalat altani ja luovat turmateitänsä minua vastaan. 13 He hävittävät minun polkuni, ovat apuna minua tuhottaessa, vaikka itse ovat ilman auttajaa; 14 niinkuin leveästä muurinaukosta he tulevat, raunioiden alta he vyöryvät esiin. 15 Kauhut ovat kääntyneet minua vastaan; niinkuin tuuli sinä pyyhkäiset pois minun arvoni, ja minun onneni katoaa niinkuin pilvi.
16 Ja nyt minun sieluni vuotaa tyhjiin, kurjuuden päivät ovat saavuttaneet minut. 17 Yö kaivaa luut minun ruumiistani, ja kalvavat tuskani eivät lepää. 18 Kaikkivallan voimasta on minun verhoni muodottomaksi muuttunut: se kiristyy ympärilleni niinkuin ihokkaani pääntie. 19 Hän on heittänyt minut lokaan, ja minä olen tullut tomun ja tuhan kaltaiseksi. 20 Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa minulle; minä seison tässä, mutta sinä vain tuijotat minuun. 21 Sinä muutut tylyksi minulle, vainoat minua väkevällä kädelläsi. 22 Sinä kohotat minut myrskytuuleen, kiidätät minut menemään ja annat minun menehtyä rajuilman pauhinassa. 23 Niin, minä tiedän: sinä viet minua kohti kuolemaa, majaan, kunne kaikki elävä kokoontuu.
24 Mutta eikö saisi hukkuessaan kättänsä ojentaa tahi onnettomuudessa apua huutaa? 25 Vai enkö minä itkenyt kovaosaisen kohtaloa, eikö sieluni säälinyt köyhää? 26 Niin, minä odotin onnea, mutta tuli onnettomuus; minä vartosin valoa, mutta tuli pimeys. 27 Sisukseni kuohuvat lakkaamatta, kurjuuden päivät ovat kohdanneet minut. 28 Minä käyn murheasussa, ilman päivänpaistetta; minä nousen ja huudan väkijoukossa. 29 Minusta on tullut aavikkosutten veli ja kamelikurkien kumppani. 30 Minun nahkani on mustunut ja lähtee päältäni, ja luuni ovat kuumuuden polttamat. 31 Niin muuttui kanteleeni soitto valitukseksi ja huiluni sävel itkun ääneksi."