1 Job puhui taas sananlaskunsa ja sanoi:
2 Ah jos minä olisin niinkuin entisinä kuukausina! niinä päivinä, joina Jumala minun kätki, 3 Koska hänen valkeutensa paisti minun pääni päälle, ja minä kävin pimeissä hänen valkeudessansa, 4 Niinkuin minä olin nuorena olessani; koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä; 5 Koska Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani, ja minun nuorukaiseni minun ympärilläni; 6 Koska minä pesin minun tieni voilla, ja kallio vuoti minulle öljy-ojat; 7 Koska minä menin kaupunin porteille, ja annoin valmistaa istuimeni kujille; 8 Kuin nuoret näkivät minun, niin he pakenivat, ja vanhat nousivat ja seisoivat minun edessäni, 9 Ylimmäiset lakkasivat puhumasta, ja panivat kätensä suunsa päälle, 10 Ruhtinasten ääni kätkeysi, ja heidän kielensä suun lakeen tarttui. 11 Sillä kenen korva minun kuuli, se kiitti minua onnelliseksi, ja jonka silmä minun näki, se todisti minusta. 12 Sillä minä autin köyhää, joka huusi, ja orpoa, jolla ei auttajaa ollut. 13 Niiden siunaus, jotka katoomallansa olivat, tuli minun päälleni; ja minä ilahutin leskein sydämen. 14 Vanhurskaus oli minun pukuni, jonka minä päälleni puin, ja minun oikeuteni oli minulle niinkuin hame ja kaunistus. 15 Minä olin sokian silmä ja ontuvan jalka. 16 Minä olin köyhäin isä, ja jonka asiaa en minä ymmärtänyt, sen minä visusti tutkin. 17 Minä särjin väärän syömähampaat, ja otin saaliin hänen hampaistansa, 18 Minä ajattelin: minä riuduin pesässäni, ja teen päiväni moneksi niinkuin sannan. 19 Minun juureni putkahti veden tykönä, ja kaste pysyi laihoni päällä. 20 Minun kunniallisuuteni uudistui minun edessäni, ja minun joutseni muuttui uudeksi minun kädessäni.
21 He kuulivat minua ja odottivat, ja vaikenivat minun neuvooni. 22 Minun sanani jälkeen ei yksikään enempää puhunut, ja minun puheeni tiukkui heidän päällensä. 23 He odottivat minua niinkuin sadetta, ja avasivat suunsa niinkuin ehtoosadetta vastaan. 24 Jos minä nauroin heidän puoleensa, ei he luottaneet sen päälle, eikä tahtoneet minua murheesen saattaa. 25 Kuin minä tulin heidän kokouksiinsa, niin minun täytyi istua ylimpänä: ja asuin niinkuin kuningas sotaväen keskellä, lohduttaissani murheellisia.
1 Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan; 2 Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet; 3 Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet, 4 Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa: 5 He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta. 6 He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa. 7 Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä, 8 Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
9 Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla. 10 He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni. 11 Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois. 12 Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua. 13 He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta. 14 He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle. 15 Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
16 Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet. 17 Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa. 18 Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä. 19 Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan. 20 Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole. 21 Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla. 22 Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti. 23 Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
24 Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa. 25 Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää. 26 Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli. 27 Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt. 28 Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan. 29 Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani. 30 Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet. 31 Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.